VOIVATKO VIRTAVETEMME PALAUTUA USEAN VUOSISADAN LAIMINLYÖNNEISTÄ?

Kirjoittanut  Janne Tolonen tiistai, 28 elokuu 2018 12:33

Jokien merkitys Varsinais-Suomen historiassa on ollut merkittävä. Asutus levisi rannikolta sisämaahan jokia pitkin. Näitä nykyisin hyvin vaatimattomia, pieniä puroja pitkin on päässyt purjehtimaan pitkälle sisämaahan. Kaupungit ja kylät syntyivät jokien varsille.

Maanviljelyn levittyessä ja kehittyessä jokilaaksoja raivattiin peltomaaksi ja jokiin ja puroihin rakennettiin patoja myllyjen tarpeisiin. Aurajoen Halistenkosken vesimyllystä löytyy ensimmäinen maininta jo vuodelta 1553. Myöhemmin myllypatojen yhteyteen rakennettiin sahoja ja rautaruukkeja. Tunnettuja ruukkeja ovat esimerkiksi Teijon rautaruukit Salossa, joista Teijon ruukki perustettiin jo 1600-luvulla ja Mathildedalin ruukki 1850-luvulla. Vesistöjen ympärille kehittyvä teollisuus toi vaurautta alueille, mutta teollistumisen myötä tarve puutavaralle alkoi kasvaa. Jokia perattiin tukinuiton tarpeisiin 1800-luvulta alkaen.

Varsinais-Suomen jokiin rakennettiin sähköntuotantoa varten ensimmäiset vesivoimalaitokset 1900-luvun alussa. Kiskonjoen Koskelle valmistui voimalaitos vuonna 1909, Paimionjoelle 1916. Näiden nykyisin pien- ja minivesivoimalaitoksiksi luokiteltavien laitosten tuottamalla sähköllä oli suuri merkitys koko maakunnalle. Padot ja jokien säännöstely kuitenkin muuttivat jokiekosysteemejä ja katkaisivat kalojen vaelluksen jokiin.

Kotitarvekalastus ja -ravustus oli aikoinaan yleistä ja erittäin tärkeä osa ravinnonhankintaa. Kalastusta pidettiin niin tärkeänä, että jopa kirkonkellojen soitto parhaimpaan kalojen kutuaikaan oli menneinä aikoina kiellettyä. Myös myllypadot oli pidettävä auki kalojen nousuaikaan.

Vesistöjen tarjoamat antimet ja mahdollisuudet arvostettiin korkealle, mutta valitettavasti tietämys ja osaaminen vesistöjen suojelemiseksi ei ollut riittävää. Joet toimivat pitkään avoviemäreinä, jokia padottiin, perattiin ja niihin laskettiin teollisuuden jätevesiä. Jo 1800-luvulta alkanut ja 1900-luvun loppupuoliskolla kiihtynyt suo- ja metsäojitusten vimma jätti jälkensä myös Varsinais-Suomen virtavesiin. Peltomaan raivaamiseksi Varsinais-Suomesta on kuivatettu useita kokonaisia järviä ja räjäytetty jokien koskialueita.

Aiemmin tärkeinä kulkureitteinä, kala-aittoina ja vaurauden tuottajina toimineet joet muuttuivat hiljalleen rehevöityneiksi kuivatus- ja jätevesien purkupaikoiksi. Vesien pilaantumisen seurauksena kalastus ja muu virkistyskäyttö hiipui ja maanviljelyn ja karjatalouden kehittyessä kalastuksen merkitys väheni entisestään. Teollisuuden modernisoituessa myös mylly- ja sahatoiminta keskeytyi, mutta raunioituvat padot jäivät edelleen estämään kalojen vaeltamisen. Vieraslaji täpläravun levittämä rapurutto tuhosi valtaosan rapukannoista ja alkuperäiset jokirapukannat ovatkin lähes hävinneet.

Onko tilanne siis täysin toivoton?

Vuosisatoja jatkunut jokien muokkaaminen on jättänyt jälkensä ja virtavesien kunnostaminen on haastavaa muttei kuitenkaan mahdotonta. Jätevedenpuhdistus on kehittynyt ja teollisuuden päästöt pienentyneet. Maa- ja metsätaloudessa on mahdollista nykytietämyksellä huomioida luontoarvot ja turvata vesistöjen hyvä tila, mikäli tahtoa riittää.

Virtavesien ennallistaminen vaatii resursseja ja pitkäjänteisyyttä, mutta pienilläkin teoilla on merkitystä. Vain muutamalla soraämpärillisellä voidaan saada aikaan kutupaikka uhanalaiselle taimenelle. Metsänomistaja voi vaikuttaa virtavesiluonnon hyvinvointiin säästämällä virtavesien rantametsät avohakkuilta. Yksittäisen padon purkaminen tai kalatien rakentaminen voi elvyttää jo useita kilometrejä jokiluontoa. Laajemmilla vesistö- ja valuma-aluekunnostuksilla pystytään vähentämään vesistöihin päätyvää kuormitusta ja jopa varautumaan ilmaston lämpenemisen haasteisiin kuten tulviin ja kuiviin ajanjaksoihin.

Luettu 794 kertaa Viimeksi muutettu perjantai, 28 syyskuu 2018 09:13
Arvostele tätä artikkelia
(3 ääntä)

Jätä kommentti

Muista täyttää kaikki pakolliset tiedot (*) . HTML-koodi ei ole sallittu.