Salla-Maria Lauttamäki

keskiviikko, 14 lokakuu 2020 09:09

Mun tuli niin hyvä mieli sun avusta, etten osaa edes tarpeeksi kiittää”, kirjoitti ystäväni minulle taannoin WhatsApp-viestissään. Kyse ei ollut kovin kummoisesta ponnistuksesta minun puoleltani, olimme vain pohtineet muutokseen ja motivaatioon liittyviä asioita yhdessä. Mutta kylläpä lämmitti. 

Varmasti tiedät tunteen – positiivinen palaute tai kiitos ystävältä tai työkaverilta jää mieleen ja kantaa todella pitkän aikaa. Tiedämme kaikki myös, että palautetta ja kiitoksen sanoja  kannattaa viljellä, mutta silti se usein nolostuttaa ja on vaikeaa. Ja vaikeaa on erityisesti, kun pitäisi antaa korjausehdotuksia tai puuttua virheeseen

Me Varsinais-Suomen liitossa olemme juuri tällä viikolla saaneet valmiiksi maakuntaohjelmien vertaisarviointiin liittyvän kierroksen Uudenmaan, Hämeen ja Kymenlaakson liittojen kanssa. Kierroksen aikana olemme käyneet toistemme vieraina antamassa palautetta kunkin maakuntaohjelman sisällöstä, luettavuudesta, vaikuttavuudesta ja muutosjoustavuudesta – käsidesintuoksuisina  ja maskein naamioituneina, huudellen valtavissa kokoushuoneissa, tietenkin

Vertaisarvioinnissa on kyse jatkuvasta oppimisesta, ja siihen me tarvitsemme muita. Palautteen kautta saamme uusia ajatuksia ja syötteitä: ideoita siitä miten me työntekijöinä ja organisaatioina kehitymme ja löydämme uusia tapoja motivoitua.Meidän vertaisarvioinnissamme kantava ajatus on myös, että joskus paras palaute tulee tahoilta, jotka tietävät toimintaympäristösi mutta silti katsovat työtäsi hiukan kauempaa. 

Hyvää palautetta onkin helppo vastaanottaa niin töissä kuin vapaalla, kriittistä ei niinkään. Kysyin eräässä harrastetilanteessa viime kesänä palautetta omasta kehittymisestäni, ja sain vastaukseksi puheen siitä, miten minun pitäisi suhtautua omaan tekemiseeni kevyemmin ja olla iloinen ihan pienistäkin onnistumisista. Sanomattakin lienee selvää, että täällä vastaanottajan päässä hampaita kiristeltiin: palautteessahan mentiin siihen, minkälainen minä olen ihmisenä. Minulle on tärkeää kehittyä ja turhaudun helposti, jos en näe muutosta.Saamani palaute ei auttanut minua eteenpäin.

Henkilöön menevä palaute osuukin helposti suoraan sisimpäämme, erityisesti se negatiivinen. Silloin tulee hakeuduttua piikkipuolustusasentoon, ja se siellä palautteen seassa ehkä ollut hyvä idea on vaarassa tulla menetetyksi.Eihän kukaan halua kuulla, että on vääränlainen tai tuntee väärin. (Joku olisi kyllä voinut ottaa edellisessä tilanteessa vastaan vinkin relaamisesta, totean näin 3 kuukautta myöhemmin.) Mutta moni meistä haluaa kuulla, minkälaisella toiminnalla tai käytöksellä voisimme onnistua paremmin.   

Mitäpä siis, jos negatiivisen tai korjaavan palautteen vastaanottaja ajattelisi palautetta mahdollisuutena: joku osoittaa kohdan, jota muuttamalla harrastus nousee uudelle tasolle tai työkuorman hallinnasta tulee helpompaa. Mitä jos palaute ei olisi osoitus siitä, että on epäonnistunut, kun ei ole asiaa aikaisemmin itse tajunnut, vaan kokeilisivoisiko muutos tosiaan toimiaJos ei puolustautuisikaan vaan kysyisi tarkemmin! Tai jos negatiivisen palautteen antaja keskittyisi jakamaan ehdotuksensa toisenlaisesta toiminnasta, eikä sisällyttäisi palautteeseen viestiä siitä, että vastaanottajan pitää muuttaa luonnettaan tai että tämä on huolimaton, laiska tai ajattelematon. 

Tästä on kyse myös maakuntaohjelmien vertaisarviointiprosessissa. On ollut valtava ilo ja rikkaus keskustella eri maakunnista tulevien kollegojen kanssa, ja nähdä ja kuulla, miten he tekevät työtään. Palautetta ja kehittämisideoita on annettu puolin ja toisin taitavasti, juuri tekemiseen ja tekemisen kehittämiseen keskittyen. Silloin hedelmällisin palaute voi ja saa olla myös kriittistä. Meillä on kullakin nyt muistivihot täynnä ajatuksia.

Vertaisarviointiprosessissa on vielä yhteenveto- ja loppuraporttivaihe edessä. Sitten pistetään kussakin maakunnassa viisaat päät yhteen ja mietitään, miten palaute hyödynnetään. Varsinais-Suomen maakuntastrategian 2040+ valmistelu alkaa aivan pian. Senkin aikana voimme varmasti opetella antamaan hyvää ja mahdollistavaa palautetta, ja myös antamaan kaverille anteeksi, jos hän joskus kompastelee sanoissaan. 

maanantai, 30 maaliskuu 2020 08:11

Onko tekstin lopussa näkyvässä kuvassa trendikäs luovan alan yrittäjä-innovaattori, äärimmäistä työrauhaa tarvitseva tutkija, koronaa karussa oleva hieman hämmentynyt julkisen sektorin työntekijä, vai vain ulkona kannettavalla tietokoneella työskentelevä henkilö?

Olen viime viikkoina pohtinut sitä, miten valtavasti tulkitsen erilaisissa vuorovaikutustilanteissa asioita, koko ajan. Käytän olemassa olevaa tietoa, kokemuksiani, kuulemaani ja osaamistani, ja muodostan näiden perusteella johtopäätöksiä. Ja niin teet varmasti sinäkin. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, miten paljon johtopäätöksistämme saattaa sisältää asioita, jotka eivät olekaan totta – vaan ovat vain minun tai sinun näkemys asiasta? Pitäisikö omaa tulkintaa havainnoida, ja ennen kaikkea: pitäisikö sitä pyrkiä muuttamaan tai hallitsemaan?

Nyt kun me Varsinais-Suomen liiton työntekijät ja monet kollegamme ympäri Suomen ja Euroopan istumme etätöissä kodeissamme ja otamme haltuun videokokouksia, näytönjakoja, mikkejä ja kameroita, vuorovaikutuksen haastekerroin tuntuu kasvavan. Verrattuna vielä hetki sitten vallinneeseen ”normaaliin”, me emme näe toistemme kasvoja tai eleitä: huitovia käsiä, hassuttelevaa ilmettä vitsin merkiksi tai kulmien kurtistusta hämmennyksen tai vastustuksen ilmentymänä. On vain ääni ja sanat. Tai kirjoitettu teksti.

Puhutun tai kirjoitetun viestin alla on kerroksittain tulkintoja ja kokemuksia, jotka sisältävät uskomuksiamme. Jätämme sanomatta asioita, jotka ovat mielestämme itsestään selviä tai tarpeettomia yksityiskohtia. Monet asiat tuntuvat meistä tosilta, mutta eivät objektiivisesti katsoen kuitenkaan ole totta. En voi välttämättä mitenkään faktisesti tietää, onko ohimennen näkemäni henkilö ahkera, laiska, tehokas, pätevä vai vähän pöhkö. Silti todennäköisesti tein johtopäätöksen. Eikö muuten ole jännä, miten usein tulkinta menee kohti negatiivista?

Ajattelen, että muutoksien keskellä sen havainnoimisesta, että teemme tulkintoja, tulee koko ajan tärkeämpää. Nyt kun koronavirus aiheuttaa suurta surua ja hämmennystä ympäri Eurooppaa, meistä jokainen poimii saamastaan tiedosta itselle tärkeän ja muodostaa siitä kokonaiskuvan. Tämä sopii ihan tavalliseen arkeenkin, tai vaikka meillä Varsinais-Suomen liitossa poikkeustilasta huolimatta etenevään strategiatyöhön, siihen liittyvään muutosprosessiin ja jokapäiväiseen työhömme. Neutraali tai positiivinen tulkinta vuorovaikutustilanteissa voi johtaa rakentavaan jatkoon, mutta tarpeeton negatiivinen tulkinta tuo hämmennystä, huolta ja lamaannusta.

Erotammeko toden ja tulkinnan? Onko uskomani todella fakta? Ja miten valitsen tulkita kuulemani?

Tänään omat ajatukseni ovat pysytelleet tulkinnan puolella, mutta en väitä, että pelkästään vastaanottajaroolin pohtiminen riittäisi. Olemme vastuussa myös siitä, mitä lähetämme. En voi sanoa toiselle pahasti, piikitellä tai levittää huhuja – omia uskomuksia – ja kuitata asiaa sillä, että enhän minä sille mitään voi miten muut sanomani tulkitsevat. Jokaisella on vastuu rakentaa sellaista työ- ja henkilökohtaista yhteisöä ympärilleen, jota haluaa.

Tiedän, että itselläni on vielä paljon tehtävää, sillä tulkitsen – innostun, lannistun ja hermostun pääni sisällä – vähän väliä niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Yritän kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja kysyä: sanottiinko oikeasti niin, vai tulkitsinko? Ja jos kaikki muu epäonnistuu, yritän miettiä, mikä voisi olla tilanteen positiivinen tai edes neutraali tulkinta, ja voisiko valita sen.

Uskon ja toivon, että kumppanuus ja siihen liittyvä arvomaailma pitkäjänteisestä, toisiamme tukevasta ja hyödyttävästä yhteistyöstä kantaa meidät monen stressitestin yli. Meihin etätyöskenteleviin varsinaissuomenliittolaisiin oletkin päässyt tutustumaan viime viikkoina kuvien ja tekstien avulla sosiaalisessa mediassa. Toivottavasti näet näissä sen hienon työyhteisön, joka meillä on, ja joka on käytettävissäsi maakunnan kehittämisen teemoissa. Mukavaa alkanutta viikkoa – tavataan hetken ajan ”online”!

torstai, 16 tammikuu 2020 08:57

Oletko miettinyt, mikä sinua motivoi? Minkälaisissa tilanteissa saavutat niin kutsutun flow-tilan, löydät luovia ratkaisuja ja jaksat puurtaa, vaikka onnistumisen tiellä olisi läjäpäin esteitä?

Luin joululomalla Daniel H. Pinkin kirjan ”DriveThe surprising truth about what motivates us” (2009), joka on antanut minulle paljon mietittävää omien eteenpäin ajavien voimieni tunnistamisessa. Pinkin perusajatus on, että ihmisten motivoiminen ulkoisilla palkkioilla ei nykymaailmassa johda parhaaseen mahdolliseen tulokseen varsinkaan kehittämistehtävissä. Sen sijaan meille pitäisi  antaa mahdollisuus löytää ja käyttää sisäsyntyistä motivaatiotamme: pyrkiä kohti tilaa, jossa itse toiminta tuo suurimman palkkion – onnistumisen tunteen, hauskuuden – sen  sijaan, että odotamme toiminnan vastineeksi ulkoisia asioita kuten rahaa, valtaa tai näkyvyyttä. Ja jotta sisäinen motivaatio todella voidaan valjastaa käyttöön, pitää olla mahdollisuuksia vaikuttaa omaan työhön ja pyrkiä kohti oman alan taituruutta. Ja ennen kaikkea toiminnalla pitää olla tunnistettu merkitys.

Työmaailma ei ole aina ajatellut näin, eikä ihan kaikkialla taideta valitettavasti vieläkään tätä tunnistaa. On totuttu ajattelemaan, että säännöt, rajoitteet ja palkkiot tuottavat tulosta. Joskus tuntuu, että me myös helposti nujerrumme ajattelemaan, ettei muu onnistuisikaan. Sääntöjä olla pitää! Keppiä ja porkkanaa! Isommalla palkalla teen parempaa työtä! 

Tänä päivänä työ vaatii meiltä jatkuvaa kehittymistä pienessä epävarmuuden tilassa: organisaatioille syntyy uusia tarpeita, työntekijöiden tehtävänkuvat muuttuvatja voi olla, että määräaikaisen projektin loppu painaa koko tiimin mieltä. On tietysti ihan selvää, että motivaation säilymiseen vaikuttaa myös saatu kiitos,työtä vastaava palkkaja että aurinko ei  (todellakaan) aina paista. Mutta jos tietää miksi työtään tekee, niin sen tekee myös niinä päivinä, kun ei yhtään huvittaisi. 

Minusta kaikkein kiinnostavin palanen tässä kokonaisuudessa onkin merkitys. Henkilökohtaisen merkityksen määrittely on itseen tutustumista ja oman kuvan piirtämistä. Organisaatioissa tämä tuo meidät strategiatyön tontille: mikä on meidän syymme olla olemassa? Mikä antaa meidän työllemme perustan? Se, että laki niin sanoo tai jotta omistajat olisivat tyytyväisiä, ei useimmille meistä riitä motivoijaksi. Syy pitää muotoilla innostavaksi ja vieläpä antaa henkilökunnalle vapaus ja mahdollisuus toteuttaa sitä. Lisäksi henkilökohtaisen ja organisaation merkityksen pitäisi kohdata. Huh, työlästä – ja vaatii paljon rohkeutta ja uudenlaista ajattelua meiltä kaikilta.   

Maakunnan liitoissa tehdään usein melko hankalasti konkretisoituvaa työtämistä  viestintäpäällikkömme Kirsi Stjernberg juuri kirjoitti. Ohjelmat, strategiat ja vaikuttaminen ovat olennaisia askelia kohti jotain konkreettista, laskettavaa tai näytettävää, mutta ellei omassa mielessä ole selvänä se, miksi tätä työtä tekee, voivat ne pahimmassa tapauksessa alkaa muotoutua hämäräksi hetteiköksi, jossa ei enää itsekään tiedä minne menee ja miksiTehtäväni on huolehtia, että määräajassa kootaan sidosryhmiä kuullen ohjelma-asiakirjat X, Y ja Z. Vai: tehtäväni on auttaa maakunnan kuntia, korkeakouluja, yrityksiä, järjestöjä ja virastoja toteuttamaan yhdessä määrittelemiään tavoitteita hyvän elämänlaadun vahvistamiseksi”?

Mikä sinulle on työsi merkitys? Tuliko mieleesi lause, joka innostaa sinua vai pitäisikö sitä hiukan työstää?  Kun itselle alkaa muodostua selkeämpi kuva siitä, mitä tekee ja miksi tekee, ja osaa muotoilla sen itseään motivoivalla tavalla, katsoisin, että on aika suuri todennäköisyys, että oma tyytyväisyys ja varmuus lisääntyy. Samalla  myös työn vaikuttavuus kasvaa ja  moni kuulija kiinnostuu sanomastasi, vaikkei aina samaa mieltä olisikaan. 

Kannustankin siis olemaan rohkea ja viemään merkityslauseen  vielä pidemmälle: muotoile oma elokuvankansitekstisi!  Mikä se olisi sinulle juuri nyt  sellainen lause, joka sisältäisi tavoitteesi mutta samalla loisi sinuun pientä sankaritahtoa”Hän oli yksi niistä, jotka mursivat puisevan strategiasanaston, uskoivat muutokseen ja tekivät suunnitelmista eläviä.”  Minun lauseeni voi muuttua seuraavaa elokuvaani varten.  Tässä  on mukana toivoakseni koko meidän porukkaMutta oman lauseeni määrittelen joka tapauksessa aina itse.

PS. Miten me sitten olemme täällä Varsinais-Suomen liitossa määritelleet organisaatiomme merkityksen ja tavoitteet? Siitä saat kuulla ihan pian, kun strategiatyötämme päästään esittelemään!


tiistai, 05 marraskuu 2019 13:51

Meidän työmme täällä maakunnan liitossa perustuu asiantuntijatyöhön. Meillä on kaavatyön, hallinnon, elinkeinoelämän, vaikuttamisen, kiertotalouden, rahoituksen ja monen muun tematiikan rautaisia asiantuntijoita. Mutta yhtään soolotähteä meillä ei ole eikä valmista tule, ellemme tee töitä muiden ihmisten kanssa. Tämä on selvä kuin pläkki, ja silti se suurin haaste – ei vain täällä meillä vaan yleisesti työelämässä.

Olen viime aikoina pohtinut paljon ihmisten välistä yhteistyötä: miten voimme auttaa toisiamme onnistumaan. Toissa viikon kumppanuusfoorumi-seminaarissa Ada Nyman, lukiolainen Pöytyältä, hiljensi yli satapäisen osallistujajoukon sydämestään kumpuavalla puheella. Viesti oli yksinkertainen: kuule minun huoleni ja ota se vakavasti. Ada puhui ilmastonmuutoksesta, mutta tarve sopii mihin tahansa tärkeäksi koettuun asiaan ja sisältää mielestäni ehkä tärkeimmän yhteistyön kulmakivistä.

Mutta jotta sinä kuulisit minut kaiken ympäröivän hälyn keskellä, on minunkin tehtävä töitä: yksinkertaistettava, kirkastettava ja henkilökohtaistettava. Kaikkein parhaiten kuulemme, kun joku laittaa itsensä likoon ja viesti on kohdennettu ja vilpitön. Kuten puhekouluttaja John Zimmer eräässä työpajassa muistutti, pelkkien faktojen lateleminen ilman mietittyä kohderyhmää on kuin aloittaisi rakkauskirjeen kirjoittamalla: ”hyvä vastaanottaja”. Ei oikein voi olettaa, että kuulija vastaisi tunteeseen.

Vaan entä ne tilanteet, joissa puhuja on tehnyt kotiläksynsä ja panostanut viestiinsä, mutta minulla on huono päivä tai kaikkein pahinta: Kilimanjaron kokoiset ennakkoluulot. Toisen aito kuuleminen on vaikeaa: kuuntelenko oikeasti ymmärtääkseni vai mietinkö jo, mitä vastaan? Onko minulla pitkä lista oletuksia siitä, minkälainen puhuja tai asia on ja miten niihin suhtaudun. Ehkä jompikumpi on joskus ansainnut epäilykseni – mutta entä tällä kertaa?

On hirveän helppoa olla kriittinen ja kyyninen, varmistaa selusta ja itsensä, mutta siitä ei synny mitään ja hyvätkin jutut menevät ohi. Haluan kannustaa näkemään maailman mahdollisuuksien ja ratkaisujen kautta. Haluamme onnistua, mutta välillä emme uskalla yrittää. Olen kuitenkin itse sitä mieltä, että jos näissä hommissa valintoihin sisältyy ajatus henkilökohtaisesta hyödystä muiden tappioksi, on tehtävänanto ymmärretty alkujaankin väärin. Virhe ei silloin ole sen, joka luottaa.

Viime aikoina minua on kovasti ilahduttanut kolme asiaa: Varsinais-Suomeen on juuri nimetty uusi järjestöjaosto, meillä on uunituore älykkään erikoistumisen toimintasuunnitelma ja työn alla viimeistelyvaiheeseen pian etenevä oman organisaatiomme strategiatyö. Kaikissa näissä prosesseissa olen kohdannut huippuosaamista, mutkattomuutta ja rohkeutta lähteä tekemään jotain uutta. Kaikki ovat tuoneet esiin omia parantamisen paikkojani ja opettaneet uutta siitä, miten kuuntelen ja mitä kuulemallani tiedolla teen.

Samalla kun painin omien kehittämiskohteitteni kanssa, haluan kantaa mukanani Jean Monnetin sitaattia, johon taannoin törmäsin: ”Building Union among people, not cooperation between states.” Monnet puhui tietysti Euroopan unionista, mutta viesti käy laajemminkin: ei keskitytä organisaatioihin tai erilaisiin ryhmittymiin vaan ihmisiin, jotka ne tekevät. Pohditaan yhä enemmän sitä, mitä yhteistyötilaan tulee, kun itse ja kumppanimme sinne kävelemme. Se on paljon palkitsevampaakin, koska ihmiset, huh! – se on jatkuvaa henkilökohtaista opettelua ja toistuvia positiivisia yllätyksiä.

 

 

torstai, 07 helmikuu 2019 09:22

Viime aikoina olen paininut aluekehittämiseen liittyvän älykkään erikoistumisen käsitteen kanssa ja kokenut ahaa-elämyksiä, mutta voin kertoa, ettei tässä tuoksinassa aina ole kovin älykäs olo. Edistääkseni jotain haluaisin kovasti purkaa asian yleiskielelle, mutta strategiatyössä käsitteet ovat välillä myrkkyä. Määrittelemisen tarve ei kuitenkaan saisi lamaannuttaa toimintaa.

Suomen Mensa määrittelee älykkyyden oppimiskyvyksi ja ongelmanratkaisutaidoksi. Se kuulostaa hyvältä. Mutta kun puhumme älykkäästä strategiatyöstä - jossa mennään kohti yhdessä muotoiltua ja tunnustettua visiota - tähän pitäisi mielestäni lisätä vielä kehittämistaito ja ennen kaikkea -tahto.

Minua viehättää kovasti ajatus kehittämisestä ja kehittymisen mahdollistamisesta. Ystävieni kanssa pohdimmekin juuri, kuuluuko kehittymishalu ihmisyyteen vai onko se luonteenpiirre. Mitä sinä ajattelet? Meidän arviomme mukaan kuuluu: ihmisellä on taipumus innostua uusista asioista, kokeilla ja mennä eteenpäin. Joskus halu tai uskallus tosin nujertuu.

Mutta miksi me täällä Varsinais-Suomen liitossa pohdimme moisia? Koska älykäs erikoistuminen on Euroopan unionin toimintamalli , jossa alueiden (Suomessa maakuntien) tulee tunnistaa julkisen, yksityisen, tutkimus- ja kolmannen sektorin yhteistyössä alueen tulevaisuuden innovaatiopotentiaalisimmat alat, ja edistää niiden kehitystä. Maakunnan liitot ovat tämän prosessin ”omistajia” ja työmyyriä, ja prosessi edellyttää älykkyyttä, mutta yksilöiden sijaan ryhmältä. Yhdessä meidän pitäisi toimia maakunnan elinvoiman ja hyvän elämän puolesta.

Älykkäässä ryhmätyöskentelyssä päästääkin jo ihan uudenlaiselle haastetasolle. Olen opiskellut viime aikoina hiukan yhteistoiminnallisia malleja ja huomaan, että aidoissa onnistumisissa ja erityisesti ristiriitatilanteissa älykkyyden pitäisi edelleen yhdistyä viisauteen. Tarvitaan elämäntuntemusta ja -kokemusta, prososiaalisia arvoja, syvää itseymmärrystä, epävarmuuden ymmärtämistä, tunne-elämän tasapainoa ja suvaitsevaisuutta.

Ei siis riitä, että opin ja osaan ratkaista ongelmani minua hyödyttävästi, vaan täytyy oppia toimimaan ryhmässä ryhmän kannalta edullisesti, ja osata ajatella kokonaisuuden etua. Tästä on muuten kyse myös varsinaissuomalaisessa maakuntaohjelma- ja kumppanuustyössä .

Viisauden määritelmään liittyy usein myös huumorintaju. Onkohan se jopa tärkein tekijä, koska kukaan meistä ei ole täydellisen älykäs tai viisas. Kuten ystäväni totesi, ajaudumme usein alkukantaisiin umpikujiin, joille pitää osata nauraa.

Älykäs erikoistuminen on meillä nyt tapetilla ja kevään aikana kutsumme toimijoita pohtimaan, mitä se meille tarkoittaa ja miten sitä voitaisiin Varsinais-Suomessa yhdessä edistää. Valmisteilla on myös materiaali kasvualojen kansainvälisen esittelyn tueksi. Joskus on hyvä kääriä hihat, luottaa kumppanuuteen ja siihen, että opimme ja määrittelemme yhdessä. Jää nähtäväksi, miten älykkäästi toimimme. Toivottavasti tulet kuitenkin mukaan!

 

 leima  

PS. Varsinais-Suomessa älykkään erikoistumisen painopisteet ovat sininen kasvu ja teollisuuden modernisaatio, innovatiiviset ruokaketjut sekä lääke- ja terveysteknologia.Lue niistä lisää kollegani Esa Högblomin 29.5.2017 julkaistusta kirjoituksesta .

 

torstai, 06 syyskuu 2018 15:42

Teippirulla on retkeilijän paras kaveri, tiskipistettä ei kannata jättää vartioimatta uteliaiden lehmien läheisyydessä ja haravointi tekee hyvää toimistolihaksille. Muun muassa tällaisia asioita opittiin elokuussa Varsinais-Suomen liiton henkilökunnan saaristotalkoitten aikana.

Viikonlopun mittaiset talkoomme käynnistyivät, kun saavuimme täyteen pakattujen autojen kanssa perjantai-iltapäivänä Korpoströmiin, missä Metsähallituksen suojelubiologi Maija otti innokkaan tiimimme vastaan. Saaristotunnelma valtasi kaikkien mielet viimeistään kun tavarat oli saatu siirrettyä veneeseen ja irtaannuttiin laiturista: oltiin matkalla Jungfruskäriin, melkein Ahvenanmaalle!

Jungfruskär on kuin kaikkien satukirjojen alkulähde

Kihdin aukolla tuulee, sanotaan. Niin myös sen reunamilla, ja seitsemän hengen työmyyräryhmämme koki sen myös tällä reissulla. Onneksi meillä oli taitava kippari ja merikelpoinen vene, jolla saavuimme keikkuen mutta turvallisesti määränpäähämme ja pääsimme tutustumaan viikonlopun kortteereihin.

Jo ensi hetkistä alkaen Jungfruskärin saaren huikea rehevyys pysäyttää vierailijan. Maisema on aivan omanlaisensa, ja aurinko pilkistelee sadunomaisesti lehtojen ja lehvien välistä. Saarella kuljeskellessa on jännittävä ajatella, että esimerkiksi 1500-1600 -luvuilla moni kävelemämme niitty oli vielä veden alla. Maa kohoaa Jungfruskärin seudulla lähes puoli metriä sadassa vuodessa.

Saaren monipuolisesta luonnosta saa hyvän kuvan kiertämällä sinne tehdyn 3 kilometrin mittaisen luontopolun. Me kävelimme sen lauantaiaamuna heti aamiaisen jälkeen, kun ilma oli vielä hiukan viileä ja kostea öisen sateen jäljiltä. Joissain kohdissa kumarrellessamme sademetsämäisissä lehdoissa oli todella vaikea uskoa, että olimme edelleen Suomessa!

Syysniitto on tärkeä etenkin uhanalaisten lajien kannalta

Päätyömme näissä talkoissa oli haravoida vajaan puolen hehtaarin niitty puhtaaksi aikaisemmin kaadetusta niittojätteestä. Sää suosi ja ahersimme ihanassa auringonpaisteessa ja lämmössä. Heinä haravoitiin kasoihin ja kerättiin pressujen avulla muutamaan isompaan kasaan odottamaan polttoa. Haravointi on tärkeää, sillä jos niittojäte jätettäisiin maahan, se tukahduttaisi maatuessaan kaikki lajit ja vähentäisi monimuotoisuutta – aivan päinvastoin kuin tavoite perinnemaisematyössä tietenkin on.

Lisäksi töihimme kuului kerätä raivausjätettä metsistä: oksia ja pieniä puunrunkoja. Nekin kasattiin kasoihin odottamaan myöhempää polttoa. Niin kutsutun Jannaksen pellon alueella on aikanaan viljelty perunaa, mutta nyt me saimme leikata sieltä pois pieniä puunversoja, jotta peltoalue säilyisi avoimena ja sitä reunustava kaunis kiviaita säilyisi näkyvillä. Oli hauska ajatella, että Jungfruskärissä oli 1800-luvulla enimmillään 10 torppaa, joiden tiluksia tallustelimme!

Luonto tulee lähelle, ja se on utelias

Jungfruskärissä luonto tulee lähelle muutenkin kuin lehtojen, niittyjen ja merimaisemien kautta. Isot hämähäkit kutovat hienoja verkkojaan, pikkuruiset punkit kiipeilevät housunlahkeilla ja valtavat lehmät mellestävät penkit nurin yön aikana.

Talkootiimiä viikonlopun aikana huvittanut, saarella syömäpuuhissa ahkeroinut lehmälauma antoi jatkuvaa jutun aihetta. Milloin lehmät seurasivat laiskan näköisinä haravointiamme, kaatoivat tiskivetemme, nuolivat jonkun onnettoman kahvimukin tai vain laidunsivat lahdelman toisella puolella, niitä oli aina hauska katsella. Saarella oli myös lampaita, mutta niitä ihailimme tällä kertaa vain kauempaa, sillä reittimme eivät oikein kohdanneet.

Niistä punkeista muuten – teippirulla on näppärä keino rullailla epätoivotut kaverit vaatteilta pois. Vaikka puutiaiset levittävät puutiaisaivokuumetta ja borrelioosia, paniikin ei pidä antaa estää menoa luontoon. Huolellisuutta ja säännöllistä syyniä kuitenkin tarvitaan, ja sitä teippiä.

Kumppanuus perustuu yhdessä tekemiseen ja luottamukseen

Me Varsinais-Suomen liitossa pohjaamme työmme kumppanuusajattelulle, jonka mukaan asioita tehdään yhdessä yhteisen tavoitteen eteen. Kumppanuus vaatii luottamusta toisiin ja siihen, että yhteinen etu on yksittäistä etua tärkeämpi. Ajatus kävi hyvin myös talkoisiin: oli häkellyttävää seurata, miten ruoanlaitto- ja muihin järjestelyihin aina tarttui joku ja asiat vain soljuivat eteenpäin ilman, että mistään oikein piti sopia erikseen - meillä oli yhteinen tavoite ja selkeät toimenpiteet.

Työskentely yhteisen ympäristön puolesta ja heittäytyminen erilaisiin tilanteisiin antaa paljon, rakentaa keskinäistä luottamusta ja opettaa omista voimavaroista ja osaamisesta. Vaikka niitä punkkeja sitten löytyikin vielä sunnuntai-iltana kotisohvilta ja ihan yhdet yöunet eivät riittäneet vetreyttämään hartialihaksia, oli meillä kaikilla varmasti hyvä mieli yhteisestä työstä. Erityisesti saamme kiittää Maijaa opastuksesta talkootöissä ja upean saaren esittelystä.

Ensi vuonna toivottavasti uudestaan!