Kari Häkämies

torsdag, 24 september 2020 10:47

Korona iski kuin salama kirkkaalta taivaalta samaan aikaan, kun EU hahmotteli tulevaa, seitsemän vuotta kestävää, ohjelmakauttaan. Tietyllä tavalla kaikki meni uusiksi. Päätettiin toteuttaa operaatioita, joita tähän asti on pidetty unionin perussopimusten vastaisina. Merkittävin niistä on jäsenmaiden kollektiivinen vastuu toisen veloista.

Suomessa oli koronaa edeltävänä aikana annettu rakennerahastojen rahanjako maakuntajohtajien neuvoteltavaksi. Etukäteen tiedettiin, että hankkeessa tuskin tultaisiin onnistumaan. Näin myös kävi. Osapuolet eivät lähentyneet toisiaan, eikä minkäänlaista periaatekeskustelua päässyt syntymään. Kokemus oli surkein ja surullisin omalla neljäkymmentä vuotta kestäneellä virkamiehen ja poliitikon työurallani.

Kun eteläisen Suomen maakunnat yrittivät käynnistää mielipiteen vaihtoa teemaan ympärillä, itäinen ja pohjoinen media iski. Se ei ollut mikään yllätys, vaan jatkoa sille linjalle, jota Itä- ja Pohjois-Suomessa on pidetty voimaperäisesti yllä siitä lähtien, kun Suomi liittyi yhteisöön. Maakuntien liittojen, poliitikkojen ja median lisäksi joukkoon kuuluvat valtion virkamiehet. Etelässä ja lännessä valtion palkolliset sanovat olevansa riippumattomia, eivätkä katso voivansa liputtaa aluepoliittisesti, mutta idässä ja pohjoisessa on eri säännöt. Kyseessä on tehokas nyrkki, joka toimii ulospäin yhtenäisesti ja ratkoo sisäiset ongelmansa julkisuudelta piilossa.

Eteläisessä ja läntisessä Suomessa pohjoisen ja idän touhuja on joskus kiroiltu, joskus naurettu. Nauruun ei kuitenkaan ole minkäänlaista syytä, päinvastoin. IP-alue on kävellyt etelän ja lännen yli ja saanut unionin komission vakuuttumaan omasta aluepoliittisesta näkemyksestään, vaikka se on Suomen totuuden vastainen.

Urheilussa käy edelleen joskus niin, että hävinnyt perustelee huonoa menestystään sillä, että kilpakumppani on harjoitellut. Näin on käynyt myös suomalaisessa aluepolitiikassa. Itä ja pohjoinen ovat tehneet kovaa työtä ja jättäneet etelän ja lännen kuin nallin kalliolle. Siksi etelän ja lännen on syytä mennä itseensä, katsoa peiliin ja alkaa harjoitella.

Aluepolitiikkaa kutsuttiin ennen muinoin kehitysaluepolitiikaksi. Siihen oli aito syy. Oli köyhä itä-pohjoinen ja varakkaampi etelä-länsi. Tuo asetelma on vain muuttunut jo kauan sitten. Suomen heikoimmat maakunnat ovat Etelä-Savo ja Kymenlaakso. Mutta idän onnistuneen edunvalvonnan tuloksena Etelä-Savo saa EU-rahaa monta kertaa enemmän kuin Kymenlaakso. Pohjois-Pohjanmaa on dynaaminen digi-maakunta, suunnilleen samansuuruinen kuin Varsinais-Suomi tai Pirkanmaa. EU-rahaa sille annetaan pohjoisesta sijainnistaan johtuen 7-9 kertaa enemmän kuin samassa kehitystasossa oleville etelän ja lännen maakunnille.

Mutta itku ei auta EU-politiikassa, eikä muussa edunvalvonnassa, vaan kova työ. Eteläisen Suomen maakunnat Uusimaa, Varsinais-Suomi, Päijät-Häme ja Kymenlaakso ovat aloittaneet yhteistyön suunnan muuttamiseksi. Aivan juuri on valmistunut näiden maakuntien yhteinen liikennestrategia. Yhteistyötä aiotaan tehdä myös monella muulla sektorilla ja mukaan toivotaan poliitikkoja, kuntia, yrityksiä, järjestöjä ja virkamiehiä.  Aivan lähitulevaisuuden haaste on EU:n elpymispaketin rahanjako. Rahavirrat eivät enää voi suuntautua ilmansuuntien mukaan, vaan sinne, missä syntyy lisäarvoa ja missä ihmiset asuvat.

Suomalaiseen aluepoliittiseen keskusteluun on kuulunut eteläisen Suomen syyllistäminen sen puhuessa omassa asiassaan. Se on ollut ikään kuin moraalitonta muita kohtaan. Joskus syyttely on jopa tehonnut, ei ole uskallettu toimia omien etujen puolesta. Uudenmaan, Varsinais-Suomen, Päijät-Hämeen ja Kymenlaakson mielestä sellainen ajattelu joutaa romukoppaan. Etelä-Suomi tarvitsee yhteisen aluepoliittisen linjan ja voimakasta työtä sen puolesta.